Kesäkuu 2020

Saavutettavuuden merkitys näkövammaiselle oppijalle

Digitaalisten palvelujen saavutettavuus on yksi kriittisimmistä näkövammaisten ihmisten koulutukselliseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen osallisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Seuraavat pohdinnat saavutettavuudesta perustuvat omiin kokemuksiini sokeana ruudunlukijan käyttäjänä, erityispedagogiikan opintoihini sekä työhöni verkkosivustojen saavutettavuusauditoijana Avaava Digitalilla. Lisäksi jotkin esittämäni ajatukset ovat heijastumia meneillään olevasta pro gradu -tutkielmastani, joka käsittelee näkövammaisten nuorten aikuisten näkemyksiä näkövammaistaidoista ja niiden oppimisesta. Kaikki graduun haastattelemani nuoret aikuiset toivat esille saavutettavuuden merkityksen.

Liityin yliopisto-opintojeni alussa näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmään, jossa yksi yleisimmistä puheenaiheista ovat ongelmat erilaisten oppimis- ja tenttiympäristöjen sekä opiskelussa tarvittavien ohjelmien ja tiedostojen käytössä ruudunlukijoilla ja näppäinkomennoilla. Tämä aiheuttaa opiskelijoille suurta psyykkistä kuormitusta ja vertaisneuvojen tarvetta. Ryhmässä on jaettu monenlaisia keinoja, joilla saavutettavuusongelmia voi kiertää. Jos sivu, ohjelma tai tiedosto ei toimi yhdellä ruudunlukijalla, ensimmäisenä kehotetaan kokeilemaan toista ruudunlukijaa. Verkkosivustojen tapauksessa yleistä on kokeilla myös toista selainta. Vinkkejä annetaan myös erilaisista näppäinkomennoista. Mutta entä jos pistenäyttö ei näytä tekstejä vaikkapa vieraskielisessä e-kirjassa tai tipahtaa matkasta kriittisellä hetkellä, esimerkiksi diaesitystä pitäessä? Toisinaan tuntuu, että opiskelijan pitäisi tuntea pistenäytön ja ruudunlukijan asetukset perinpohjaisesti.

On myös paljon tilanteita, joissa erilaiset kikkakolmosetkaan eivät auta. Tällöin vaihtoehdoiksi jää joko antaa saavutettavuuspalautetta sivuston tekijöille tai pyytää mahdollisuutta suorittaa kurssitehtävä jollakin toisella tavalla tai toisessa ympäristössä. Näkövammaiselta opiskelijalta kuluu paljon aikaa ja energiaa taistellessa saavutettavuudeltaan tai käytettävyydeltään puutteellisten ympäristöjen tai materiaalien kanssa. Tämä aika ja energia on pois oikeasti tärkeiltä elämänalueilta kuten varsinaisesta opiskelusta, omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta sekä palauttavasta vapaa-ajasta.

Nykyinen opiskelu ja työelämä vaativat paljon tietoteknistä osaamista lähes kaikilta, mutta näkövammaiselta yhteiskunnan mukana pysyminen, tavallinen arjen asiointi mukaan luettuna, vaatii jopa keskimääräistä parempia digitaitoja. Tämä tuntuu kokemukseni perusteella aiheuttavan polarisaatiota näkövammaisten digitaidoissa. IT-asioista muutenkin kiinnostuneilla näkövammaisilla nämä taidot kehittyvät huippuunsa, kun taas osan näkövammaisista digitaidot jäävät erittäin heikoiksi. Yksi avain näkövammaisten ihmisten yhdenvertaisuuteen ja psyykkiseen jaksamiseen niin opiskelussa, työelämässä kuin muussakin arjessa on digitaalisten palvelujen saavutettavuus. Saavutettava ympäristö kannustaa paremmin myös jokaista kehittämään omia digitaitojaan kuin ympäristö, johon ei koe olevansa tervetullut.

Saavutettavuuteen liittyy havaintojeni mukaan ainakin seuraavia väärinkäsityksiä (osa näistä on ollut myös omia käsityksiäni ennen saavutettavuuteen perehtymistä):

• Sosiaalisen median saavutettavuus ei kuulu saavutettavuussäädösten piiriin.

Julkisten palveluiden saavutettavuudesta todetaan Saavutettavuusvaatimukset-sivulla: ” Jos organisaatiolla on käytössään sosiaalisen median kanavia, kuten YouTube, Facebook ja Twitter, näissä organisaation julkaisema sisältö kuuluu lain vaatimusten piiriin. Esimerkiksi YouTube-videot pitäisi siis tekstittää vaatimusten mukaisesti. (lähde: https://www.saavutettavuusvaatimukset.fi/lait-ja-standardit/mita-palveluja-ja-sisaltoja-laki-koskee/).

• Sivuston, sovelluksen tai materiaalin on mahdotonta palvella yhtä aikaa näkövammaisia ihmisiä ja visuaalisuudesta hyötyviä erityisryhmiä. Toisin sanoen, kun näkövammaisuus on suhteellisen harvinaista ja koodaus hankalaa, tulisi painottaa enemmän muita saavutettavuuden lajeja kuin teknistä saavutettavuutta.

Todellisuudessa verkkosivu, sovellus tai oppimateriaali voi olla sekä kognitiivisesti saavutettava (esim. kuvia sisältävä) että ruudunlukijayhteensopiva. Työssäni saavutettavuus jaetaan neljään osa-alueeseen: rakenteelliseen, sisällölliseen, visuaaliseen sekä tekniseen saavutettavuuteen, jotka ovat kaikki yhtä tärkeitä. Pidän tässä avainsanana monikanavaisuutta niin valmiissa sisällössä kuin osissa, joissa käyttäjä vuorovaikuttaa itse sivuston tai sovelluksen kanssa ja tuottaa sinne sisältöä. Oppimisympäristö voi hyödyntää tilanteen mukaan tekstiä, kuvaa, ääntä ja/tai haptiikkaa.

• Kun Word- tai PowerPoint-tiedoston tallentaa PDF-muotoon, se on automaattisesti saavutettava.

PDF-tiedosto ei ole automaattisesti heti saavutettava, vaan tiedosto tulisi merkitä saavutettavaksi.

• Saavutettavuusosaaminen on lähinnä jotakin huipputeknistä ja siten esim. tavallisen opettajan ulottumattomissa.

Osa saavutettavuusosaamisesta sitä onkin, mutta saavutettavuudessa on kyse paljon muustakin. Jokainen voi pienillä arjen teoilla lisätä esimerkiksi näkövammaisen henkilön kuulumisen kokemuksia verkossa. Kuvien kuvailujen lisääminen sosiaaliseen mediaan ja havainnollinen kieli videoissa (ei tuolla-täällä-sanoja) ovat esimerkkejä tällaisista pienistä teoista. Alkuun pääseminen vaatii vain oikeanlaisen osallistavan toimintakulttuurin ja asenteen. Opettaja voi lisätä opetuksensa saavutettavuutta esimerkiksi osallistamalla oppimisympäristöjen valintaan ja opetusmenetelmien suunnitteluun oppijoita, joille saavutettavuus on erityisen tärkeää, sekä tekemällä yhteistyötä saavutettavuusasiantuntijoiden kanssa. Kysymys ”Miten voisin huomioida sinut paremmin opetuksessani?” vie jo pitkälle.

Saavutettavuusosaamiseen kuuluu mielestäni myös myönteinen puhe saavutettavuudesta ja asian säännöllinen esillä pitäminen. Saavutettavuudesta ei tulisi viestiä jonakin ”välttämättömänä pahana”, joka pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Saavutettavuutta täytyy myös ylläpitää. Olen törmännyt moniin sivustoihin, jotka ovat joskus olleet saavutettavia, mutta yksi päivitys on tehnyt sivustosta mahdottoman käyttää.

On tärkeä muistaa, että uuden sukupolven näkövammaisilla on yhä enenevissä määrin liitännäisvammoja tai -sairauksia. Lääketieteen kehityksen vuoksi kaltaisiani, joilla on ”pelkästään näkövamma”, on lapsissa ja nuorissa entistä vähemmän. Esimerkiksi erilaiset kognitiiviset ja motoriset rajoitteet voivat mutkistaa tieto- ja viestintäteknologian käyttöä. Siten kikat, joita näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmässä jaetaan ongelmien kiertämiseen ja joita moni ”vain sokea” ihminen käyttää, eivät onnistu kaikilta. Arjessa tarvittavan palvelun tulisi olla mahdollisimman intuitiivisesti opittavissa ja käytettävissä. Digitaalinen saavutettavuus on nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä tärkeää kuin fyysisen ympäristön esteettömyys.

Senni Hirvonen, erityispedagogiikan opiskelija

Itä-Suomen yliopisto